Zacharias Topelius: Kuinka metsn pikku lapset oppivat lukemaan 

Oli kerran suuri salo; metsn palo oli siell raivonnut ja polttanut kaikki vanhat puut niin, ett oli jljell ainoastaan mustia, nokisia kantoja paljaassa maassa, rosoisten kivien keskell, jossa ei mitn ruohoa en kasvanut. Niin pitklle, kuin nhd saattoi, eli vhintn peninkulman alalla joka taholle, ei ollut mitn muuta kuin samoja rosoisia kivi ja mustia kantoja. Maantie kulki siit poikki, ja ken sit tiet matkusti yll, hn ei saanut olla arka, sill jos hn vhnkn pelksi pimess, nytti koko salo olevan tynn kummallisia pikku aaveita, jotka ojensivat myhkyrisi ksivarsiaan, ja muutamilla oli hevosen p ja muutamilla sarvet ja muutamilla kuusi jalkaa kuten krpsill; mutta ne olivat vain kantoja, ne ne nyttivt niin kummallisilta pimess. 

Yksi ainoa puu seisoi jljell sstyneen tulelta. Se oli hyvin vanha mnty, ja juuri pitkn ikns thden oli se niin korkea, ett tuli ei jaksanut sit voittaa, krvensi vain vhn sen tyve ja jtti siihen. Siin se nyt seisoi yksinn kuin kansaton kuningas, ja hnen valtakuntaansa oli koko se suuri salo, mutta eip se juuri kannattanut kehumista. Mitp hn teki kivill ja kannoilla? 

Oli siell myskin tupa ihan tien varrella. Se oli rakennettu silloin, kuin viel oli vihret metsss sen ymprill, mutta nyt se seisoi siin yksinn ja katseli mnty ja mnty katseli tupaa, ja siten heit olikin kaksi. Pithn olla jotakin seuraa tss maailmassa. 
