Juhani Aho: Rautatie 

Pakkanen paukkaa nurkissa, risk pitkin aidan selki ja seuloo huurua puihin ja pensaihin. Aurinko kultaa kirkon ja tapulin ristej, paistaa hauskasti hrmiseen koivikkoon ja valaisee joka savupatsaan, joita kiemuroitellen kumpuilee piipuista ja lakeistorvista lhelt ja kaukaa. Tie ei ihan juuri kuolemataankaan huuda reen jalaksen alla, vaikka surullisesti ja toivottomasti se valittelee. 

Kuusen latvassa kyyhtt harakka, kaula lyhyen ja paksuna, p hyhenien sisss. Se on jo pivn valetessa mnnikst ypuultaan pellon takaa liikkeelle lhtenyt, lentnyt riihen peritse ja navetan yli ja istuutunut pappilan puutarhaan, jossa aivan yksinn seisoo kuusi koivujen keskess. 

Ei ole harakka viel aamiaista saanut, ei aukea kykin ovi eik ny ajavata pappilan pihalla. Eilen hyv piika nakkeli thteit harakalle, ja eilen kun yksi hevosensa kanssa kartanolta lhti, niin toinen tuli... 

Joku tuolta sakastin perst nytkin ajaa--tuleekohan se?... Ei tule pihaan, jlle kntyy, pappilan alaitse ajaa, vitkalleen kituuttaa jt pitkin, hevonen huurussa ja miehen parta... Harakan mieli ky surulliseksi, sill on nlk ja vilu... ei nyt siallekaan naura, vanhalle ystvlle, joka tuolla pahnansa ovella tongiskelee... eilen tuolle viel saattoi nauraa, nyt ei viitsi. 

Harakka vaipuu yh syvemmlle hyheniens sisn, ei huoli kiinnitt huomiotaan mihinkn... eik ajatella mitn. 

Eik harakka huomaa, ett niemen takaa jt myten lhestyy hevosmies, kohoaa trmst pihaan, seisottaa hevosensa kykin eteen, nykisee ohjaksia, ajaa viel vhisen ja knt koivua kohti, joka kasvaa toisella puolen pihaa, portin pieless. 
